Homeopaatin työn keskeisin vaihe on potilashaastattelu (anamneesi)

Potilaan yksityiskohtainen kertomus oireista, subjektiiviset tuntemukset ja oma kokemus vaivan synnystä ovat merkittäviä. Lääkärin tekemä kliininen diagnoosi ja tutkimukset ovat tärkeitä ja usein välttämättömiä, mutta ne eivät yksin johda oikeaan lääkevalintaan. Homeopaattisen lääkkeen määrittämiseksi esim. tieto siitä, minkä lajin bakteerit ovat aiheuttaneet virtsatietulehduksen, ei riitä. Homeopaatin kysymys on: Minkälaiseen maaperään bakteerit ovat päässeet pesiytymään? Miten maaperää voisi vahvistaa, jotta se vastaisuudessakin torjuisi infektiobakteerit? Miten potilaan immuunipuolustus toimii? Saako hän virtsatietulehduksen aina jalkojen kylmettymisen ja kastumisen seurauksena vai alkoivatko vaivat esim. naimisiinmenon jälkeen? Lievittääkö vaivaa lepo vai liikkuminen?

Homeopaatti pyrkii ymmärtämään ihmisen yksilöllistä reaktiotapaa ei vain toiminnallista ja elimellistä, vaan myös muutoksia mielialassa ja käytöksessä.

Lapsi, joka alkavan keskikorvan tulehduksen yhteydessä potee sietämättömiä kipuja, tulee kiukkuiseksi, raivoaa ja paiskoo tavaroita, saattaa parantua homeopaattisella camomillalla.

Yllä mainitut oireet vastaavat niitä oireita, jotka Hahnemann jo sai selville camomillan lääkeainekokeiluissa terveille ihimisille. Myös pitkä kliininen käyttö vahvistaa mainitut oireet.

Puhumme sairauden kuvan ja lääkeainekuvan vastaavuudesta eli kaltainen parantaa kaltaisensa. (Similia similibus curentur) kuten Hahnemann tämän periatteen määritteli.

Sairauden kuva syntyy potilaan yksilöllisten oireiden kokonaiskuvasta. Lääkeaineen kuva syntyy jonkin aineen kokemusperäisestä käytöstä, ja aineen koehenkilöille aiheuttamasta oireiden kokonaisvaikukutuksesta. Esim. sipuli aiheuttaa vetistä kirvelevää vuotoa silmistä ja nenästä, vastaavasti voidaan samankaltaltaista allergista vetistä nuhaa hoitaa homeopaattisilla sipulivalmisteilla.

Homeopaatin työ on elämänilmiöiden vertailevaa tarkastelua. Nimitämme tätä fenomenologiseksi lähestymistavaksi. Sairaus ei ole ilmiö joka voidaan irrottaa ihmisen kokonaisuudesta. Nykylääketieteessä on lisääntyvä suuntaus nähdä sairaus kärsivästä ihmisestä erillisenä ilmiönä.

Luokittelun ja vieraskielisen nimeämisen kautta sairaudesta tulee itsenäinen, ihmisestä itsestään riippumaton uhka. Fenomenologisessa lähestymistavassa sairaus nähdään osana ihmisen kehitystä ja sairauden oireilla on aina kommunikatiivinen merkitys. Oireet ovat osa inhimillistä vuorovaikutusta.