Yhteystiedot

Sihteeri;
PHYsihteeri@gmail.com

JENNI TREE: BACTERIA & VIRUSES

PORVOOSSA 17-19.8.2018
Katso ohjelma ja lisätiedot
KOULUTUS

MATKA Hahnemannin jäljillä 2019

Auf den Spuren von Hahnemann - Hahnemannin jäljillä - Matka Hahnemannin elämään ja oppeihin.
Katso ohjelma ja lisätiedot Koulutus

Lääketieteen pluralismi - Mitä voimme oppia historiasta?

Professori Robert Jütte

Lääketieteen ja homeopatian historian tutkimuksen professori

Institute für Geschchte der Medizin der Robert Bosch Stiftung - Stuttgart

LMHI 2017 Avajaispuhe Professori Robert Jütte

Lääketieteen pluralismi - mitä voimme oppia historiasta


Tilanne 1800-luvulla

Lääketieteen monimuotoisuudesta tai monialaisuudesta sanan nykyisessä merkityksessä ei oltu kuultukaan ennen 1800-luvun loppua. Tuohon aikaan ei vielä ollut mitään "koululääketiedettä" tai "yleisesti tunnustettua lääketieteellisen tietämyksen tasoa", kuten Saksan liittovaltion nykyinen sosiaalilainsäädäntö ( § 2, Jae 1) määrittää. Päinvastoin, oppineiden lääkäreiden asema, oli toivottoman hajanainen ja kiistelty. Niinpä 1850-luvulle saakka pitäydyttiin tautien selityksissä suurelta osin antiikin ajalta peräisin olevaan oppiin neljästä kehon nesteestä (humoraalipatologia). Sairaalla tai terveellä henkilöllä havaitut oireiden ilmentymät järjesteltiin erilaisten, kulloinkin muodissa olevien oppisuuntieen mukaan, kohta kadotakseen unholaan. Oppineiden lääkäreiden terapioden tarjonta oli sangen moninaista, riippuen lääkärin omaksumasta oppisuunnasta ja kokemuksesta.


Professionalisoituminen ja monopolisoituminen

Teollistumisen myötä 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla käynnistyi prosessi, jota kuvataan lääketieteen historiassa professionalisoitumisena. (1) Tärkeä piirre tässä kehityksessä on terveydenhuollon monopolisointi, prosessi, jota varten tarvittiin laaja, massiivinen ja tehokas ammatillisten intressien edustus yhdistysten tai muiden lääkäriliittojen muodossa.


Vasta 1850-luvulla luonnontieteellisen suuntautumisen voimistuttua lääketieteessä, alkoivat lääketieteellisissä kouluissa tai yliopistoissa koulutetut lääkärit vaatia monopoliasemaa, eli "lääketieteellistä tulkintavaltaa" itselleen. (2), Tämä ryhmittymä väitti, että vain he pystyivät pääsemään sairauden ytimeen ja kykenivät päättämään toimivasta hoitomuodosta. Se jäi kuitenkin enimmäkseen tähän vaatimukseen. Suurin osa väestöstä ajatteli eri tavalla aina 1900-luvulle asti. Potilaat eivät painottaneet parantajan akateemista titteliä, vaan heille merkitsi tämän käytännön kokemus. (3)


Esimerkiksi vuonna 1931 kansanterveyden ja terveydenhuollon valinnan vapauden keskusjärjestö Ry (Zentralverband für Volksgesundheit und Freiheit des Heilwesens e.V.) julkaisi avoimen kirjeen kaikille eduskunnan jäsenille, jossa kehotettiin mm., että "Koko parantamisjärjestelmä tulee vapauttaa nykyisistä kielloista ja monopoleista; Erityisesti kaksi olemassaolevaa parantamissuuntausta [koululääketiede ja vapaat parannusmuodot] tulee säilyttää täysin rinnakkaisina." (4) Tätä taustaa vasten tulee myös nähdä vuoden 1939 parantajalaki (Heilpraktiker-Gesetz), jota kriitikot - eivätkä ainoastaan lääkärit - ovat äskeittäin kuvanneet omalaatuiseksi harhapoluksi Saksan terveydenhuoltojärjestelmässä. (5)


Iso-Britanniassa

Siitä huolimatta, että lääkärien ammattikunnan taholta oli jo 1800-luvulla varhaisia yrityksiä monopolisoida lääketieteelliset markkinat, vaikuttivat nämä ponnistelut pitkällä aikavälillä vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Esimerkiksi vuonna 1858 lääkärirekisterin perustamisesta määräävä englantilainen laki, jota siitä syystä pidetään Englannissa usein virstanpylväänä lääkärikunnan ammatillistamisen historiassa, ei vielä pitkään aikaan tuonut kaivattua monopolinasemaa. Päinvastoin. Englanissa syntyi jopa erilaisten ryhmittymien kannattama liike, joka vastusti kaikenlaista terveydenhoidon markkinoiden monopolisointia. Tämä liberalismin aatteen leimaama perusasenne, voidaan havaita vielä nykypäivänäkin Iso-Britannian valtiollisessa terveydenhuollon järjestelmässä, vaikka samalla homeopatian myös siellä täytyy välillä taistella vakiintuneesta paikastaan.



Amerikan Yhdysvalloissa

USA:ssa lääkärit eivät monopolisointipyrkimyksissään saavuttaneet edes vaatimatonta menestystä valtiollisen tuen saamiseksi. 1830- ja 1840-luvuilla lääkärit menettivät jopa ne vähätkin edut, joita yksittäiset osavaltiot olivat myöntäneet. Sen vuoksi joutui American Medical Association - Amerikan lääkäriliitto, joka perustettiin vuonna 1847 vastareaktiona terveysmarkkinoiden liberalisaatioon ja kilpailuun, selviämään ilman hallituksen tukea lääkärien lisenssien myöntämisessä. 1800-luvun jälkipuoliskolla yhä useammat osavaltiot luovuttivat laillistamisen monitahoisille neuvostoille, jolloin myös homeopaatit ja niin sanotut "eklektikot" [eklektinen suuntaus; eri oppisuunnista parhaat valikoiva menetelmä tieteessä] saattoivat saada virallisen lääkärin luvan. Tämä käytäntö muuttui vasta Flexnerin Raportin myötä 1910. (7) Sen tarkoitus palveli kuitenkin enemmän lääketieteellisen koulutuksen keskittämistä yliopistoihin kuin amerikkalaisten terveydenhoidon markkinoita. Tämä näkyy kiropraktiikan ja osteopatian menestyshistoriassa, mutta myös homeopaattisten vastaanottokäytäntöjen jatkumisena.


Saksan valtakunnassa

Monopolisoitumisen vastakohta voidaan myös havaita 1800-luvun viimeisellä kolmanneksella Saksassa. [8] Tuolloin lääkärit tunsivat olevansa niin ylivoimaisia muihin parantajiin nähden, että he myöntyivät kaikenlaisten lääkevalmisteiden täydelliseen vapauttamiseen vuoden 1869 kauppa- säännösten puitteissa. Kuitenkin pian sen jälkeen1871, he päättivätkin valittaa asiasta, koska kilpailu ei toiminutkaan heidän edukseen. Tämä johti myös Saksassa siihen, että salaisten ihmelääkkeiden markkinoiden kukoistaessa yhä useampi lääkäri sai "piikin lihaansa" ja vuoden 1880 lääkäripäiviltä lähtien aloitettiin ajaa puoskarointikieltoa. Asia kaikui kuitenkin lainsäätäjän suhteen kuuroille korville. Tästä johtuen ja joidenkin lääketieteen edustajien tyrmistykseksi, vuoden 1939 Kansallissosialistien Heilpraktiker-laki on ollut voimassa aina nykypäivään asti vain hieman paranneltuna.


Skandinaviassa

Ainoastaan skandinavian maissa, joissa oli vähäisempi väkiluku lääkärit onnistuivat 1800-luvulla tasaisesti lisäämään osuuttaan terveydenhuollossa ja näin suojaamaan itseään toisten parantajien ei-halutulta kilpailulta. Järjestätynyt lääkärikunta onnistui siellä ilman suurempaa vastustusta ja kamppailua hankkimaan omalle ammatttikunnalleen etuoikeutetun aseman yhteiskunnan terveydenhuollossa muuntaen sen hyvin tomivaksi, valtion tukemaksi ja oman ammattiryhmänsä kontrollin alaiseksi. Tämän vuoksi täydentävien hoitomuotojen edustajilla näissä maissa on nykypäivään asti ollut sangen vaikeaa. Toisaalta Pohjoismaissa on myös nähtävissä ensimmäiset askeleet kohti lääketieteen monimuotoisuutta. [4]


Lääketieteen ekspertit ja maallikot

Näin todettakoon, että nykypäivänä melkein kaikissa maissa professionaalisten "parantajien" ja muiden "parantamistaitoisten" välille ei vain ole vedetty selkeä raja, vaan myös eroituksen noudattaminen "potilaan parhaaksi" on tiukasti lainsäätäjän kontrolloima. Se ei kuitenkaan estä potilaita etsimään parannusta ei-säännösteltyjen terveysmarkkinoiden raoista. Tältä pohjalta pääsemme seuraavaan tärkeään havaintoon siitä, että aiemmin mainitulla professionalisoinnin (ammatillistumisen) prosessilla on muitakin vaikutuksia väestön terveydenhuoltoon. Lukuunottamatta joitain hoito- ja hyvinvointialoja ei lääketieteellisesti merkittäviä palveluja enää enää hyväksytä maallikkojärjestelmille.

1800-luvun lopun terveysvalistajat kehottivat sairauden sattuessa olemaan tekemättä mitään ilman auktorisoidun parantajan neuvoja (luonnollisesti mieluiten lääkärin). Sen seurauksena suuri osa kansasta toimi auktorisoidun ammattikunnan sääntöjen mukaisesti ja hakeutui sairastuessaan lääketieteellisten eksperttien - vaikka ei aina koulutetun lääkärin, vaan usein puoliammatillisen

parantajan - hoitoon. [9] Syyt tälle käytökselle ovat selkeät: palveluiden läheisyys ja kulttuurin samankaltaisuus. Myös medikalisoituminen, tai tarkemmin ottaen lääkärivastaanottojen tiheys,

oli tärkeä tekijä. Ilmiö, joka vielä nykyäänkin voidaan havaita joissain maissa, kuten Afrikassa ja Intiassa.


Kolmas tärkeä havainto on, että 1900-luvulla terveydenhoidon arkikulttuuri ja virallinen terveydenhuolto ovat, sekä lähestyneet että etääntyneet toisistaan. Laajentuneet koulutusmahdollisuudet ja massakulttuuri ovat johtaneet siihen, että terveyttä koskeva arkitieto on tullut voimakkaasti lääketieteellisen "eksperttitiedon" läpäisemäksi. Internet on antanut tälle kehitykselle erityisen ja arvaamattoman vauhdin.


Toisaalta maallikkojen suuntautuminen professionaaliseen lääketieteeseen on aiheuttanut viralliselle terveydenhuollolle tiettyjä "puutteita", kuten kuratiivisen lääketieteen ylipainottuminen, ennaltaehkäisevän hoidon laiminlyöminen, keskittyminen sairauteen sairastuneen ihmisen sijaan, lähipalveluiden heikko saanti ja potilaiden itseosallistumisen mahdollisuuksien puute, sekä lääketieteellisen hoitojärjestelmän kommunikoinnin puute, kuten epätasapainoinen, asymmetrinen lääkäri-potilas suhde.


Nämä puutteet lääketieteellisessä hoitojärjestelmässä ovat hyvin tunnettuja ja usein kritisoituja.

Vastausta tähän voidaan tuskin odottaa järjestelmältä itseltään. Tässä tapauksessa se voi tulla vain ulkopuolelta. Samaan aikaan mitä erilaisemmat itsehoitoryhmät ovat valtaamassa alaa antaen uudenlaisen panoksen kehittäen uudenlaisia menetelmiä vastauksena muuntuneeseen sairauksien kirjoon tai tuoden aiempaa maallikkoperinteiden potentiaalia virallisen terveydenhuollon piiriin.


Tässäkin jälleen nähdään, että lääketieteen monimuotoisuus on konsepti (käsite), joka tosiasiallisesti ottaa huomioon, että terveydenhuollon alueella kokonaisuudessaan, maallikoista virallisiin ammatinharjoittajiin, on olemassa erilaisia valintamahdollisuuksia ja erialaisia terveydenhuoltoa hyödyttäviä toimintoja.


Monimuotoisuus ja terveysmarkkinat

Miltä sitten näyttää monimuotoisuus suhteessa virallisen terveydenhuollon markkinoihin?

Esimerkiksi Intiassa on lääketieteen monimuotoisuus toteutunut jo useita vuosikymmeniä heijastuen myös terveysviranomaisten toimintaan ja terveyshallinnon rakenteisiin. [10]


Saksassa esimerkiksi lääkäriliiton entisen puheenjohtajan kanssa yhteistyössä perustettu dialogifoorumi "Pluralismi lääketieteessä" (Dialogforum Pluralismus in der Medizin) on ponnistellut jo 15 vuoden ajan saadakseen lääkärikunnan keskuudessa aikaan rakentavaa keskustelua, potilaan edun mukaisessa hengessä, konventionaalisen ja täydentävän lääketieteen edustajien kesken.


Tähän mennessä ei kuitenkaan mikään ole muuttunut. Kuluu tuskin kuukautta kauempaa, ettei mediassa, näyttöön perustuvan lääketieteen vaatimuksen nojalla, tungettaisi yksittäisiä CAM-terapioita, etenkin homeopatiaa, terveydenhuollon roskakoriin.

Toisaalta kyselytutkimukset osoittavat, että täydentävien hoitomuotojen suosio kasvaa väestön keskuudessa. Tämä selittää osaltaan homeopatiaa vastaan suunnatut kiivaat hyökkäykset.(11)


Epätasapainoinen rinnakkainelo

Täydentävän lääketieteen nk. koululääketieteen suhdetta Saksan terveydenhuoltojärjestelmässä voidaan kuvata molemmin puoliseksi luottamuksen puutteeksi, jota luonnehtii rajanvedon tendenssi. Systemaattisesta yhteistyöstä potilaan hyväksi ei biomedisiinan ja erilaisten terapiasuuntausten (Kiinalainen perinteinen lääketiede, antroposofinen lääketiede, homeopatia) välillä tällä hetkellä

voida puhua. Enimmillään esiintyy jonkinlaista epätasapainoista rinnakkaiseloa, jossa yliopistojen lääketieteen laitoksissa opetetaan ja käytetään melkein yksinomaan koululääketiedettä. Toisaalta täydentävät hoitomuodot ovat lisähoitona levinneet laajalti avohoidon alueelle.


Tavoitteena paras mahdollinen potilashoito

Toistaiseksi puuttuu, ammattiryhmien sisäinen, erilaisten hoitosuuntausten suhteiden professionaalinen selvitys, joka ottaa "lääketieteen pluralismin" mallin yhteistyön ja rinnakkaiselon harkinnan lähtökohdaksi. Sen lisäksi pitää kunkin lääketieteellisen menetelmän mahdollisuudet, rajoitukset ja käsitteet tuoda avoimesti julki. Eri menetelmien vuorovaikutuksellista laajentumispotentiaalia on myös syytä kysyä siten, että päämääränä on potilaan paras ja tehokkain hoito. Samalla sen tulee edistää nykytilanteessa läpinäkymättömäksi jäänyttä pluralismia ja tehdä ymmärrettäväksi erilaisten lääketieteen sisällä olevien monimuotoisten ajatusmallien ja käytäntöjen mielekäs kokonaisuus. Tähän kuitenkin tarvitaan myös poliittista tukea. Sen osoittaa seuraava esimerkki Intian tapahtumista. (12)


Intiassa

Se mitä Kalkutassa ja muilla Bengalin alueilla pystyttiin hallinnollisesti kokeilemaan jo Toisen Maailmansodan aikana muodostui Intian itsenäistyessä esikuvalliseksi malliksi koko Intian kansakunnalle. Syyskuussa 1948 Intian parlamentin päätöksellä perustettu homeopatian tutkimuskomitea (Homeopathic Enquiry Committee) sai tehtäväkseen laatia tilannekatsauksen homeopatian tilanteesta ja jättää sen perusteella suosituksia ja ehdotuksia homeopatian integroimiseksi julkiseen terveydenhoitoon. Kuitenkin vasta 1973 tämä virallisen terveydenhuollon ulkopuolinen "outsider-lääketiede " laillistettiin ja rinnastettiin muiden parantamismenetelmien kanssa samanarvoiseksi ja on siitä lähtien ollut valtion tukema ilman rajoituksia. Eräs korkeassa asemassa toimiva homeopatian edustaja kutsui tätä Intian mallia "kahvila-näkökulmaksi". Potilas valitsee ruokalistan, eli palvelut jotka sopivat hänelle ja hallinnon on sen jälkeen vain varmistettava että yksittäisten ruoka-annosten taso vastaa laatustandardia ja että ne eivät aiheuta terveysriskejä.


Saksassa

Tämän kaltaisesta lääketieteen monimuotoisuudesta olemme Euroopassa vielä kaukana. Saksassa on vain muutamia hoitomenetelmiä, joilla on " erityisten Hoitosuuntausten" status ja silloinkin pääasiallisesti koskien lääkelain mukaista lääkkeenmääräys-oikeutta.


Lääkehoitojen lainsäädännön käytännöissä on toistuvasti painotettu tieteenpluralismin lähtökohtia. Tähän pohjautuen määrää Saksan lääkelaki nimenomaisesti ottamaan huomioon "Erityisten Terapiasuuntausten erikoispiirteet. Lainsäätäjä on tätä tarkoitusta varten asettanut erikoiskomiteoita, jotka saattavat kunkin Erityisen Terapiamuodon lääketiteellisen asiantuntemuksen liitovaltion vastuussa olevien viranomaisten tietoon. (13)


Sveitsissä

Aivan toisenlainen kehitys lääketieteen monialaisuutta kohti on kulkenut Sveitsissä.

Siellä vaadittiin kansalaisaloitteen pohjalta vaihtoehto - ja täydentäviä hoitoja liitettäväksi perussairausvakuutuksen palvelujen piiriin.


Kansalaisaloite "Kyllä Täydentäville Hoitomuodoille" käynnistyi 2005 ja keräsi erittäin lyhyessä ajassa lähes 139.000 allekirjoitusta. Samana vuonna oli terveysministeri Couchepin poistanut perusvakuutuksen korvaamien turvallisten hoitomenetelmien listalta viisi menetelmää: homeopatian, neuraaliterapian, yrttilääkinnän (Herbal Medicine), sekä kiinalaisen- ja antroposofisen lääketieteen. Se aiheutti Sveitsissä toimivien terapeuttien ja potilaiden avoimen vastarinnan.

Kyselytutkimus osoitti, että suurin osa väestöstä toivoi täydentäviä hoitoja laillistettavaksi, joten 17.5.2009 pidetyn kansanäänestyksen tulos oli selvä. Yli kaksi kolmasosaa kansasta (67%) äänesti aloitteen "Kyllä Täydentäville Hoitomuodoille" puolesta.

Sveisti on nyt ensimmäinen maa Euroopassa, jossa lääketieteen monimuotoisuus on virallisesti toteutettu. Kansanäänestyksen ja monivuotisen tieteellisen tutkimusprojektin pohjalta Sveitsi on hyväksyi 1.8.2017 yllä mainitut täydentävät hoidot lääkärin määräämänä korvattavaksi lakisääteisestä perussairausvakuutuksesta.


Integratiivinen lääketiede

Mutta millaisesta lääketieteen monimuotoisuudesta ylipäätään on puhe? Onko välillä syntynyt uusia malleja, kuten paljon puhuttu integratiivinen lääketiede ?

1980-luvulta lähtien ovat CAM-terapiat nousseet uudelleen esiin ja niiden laillistaminen lisääntynyt Yhdysvalloissa ja läntisessä Euroopassa. Tämä on antanut kahdelle englantilaiselle tutkijalle, Sarah Cantille ja Ursula Sharmanille, idean puhua "uudesta lääketieteen monimuotoisuudesta". (14)


Heidän mukaansa ovat erilaiset tekijät johtaneet siihen, että valtio suhtautuu myönteisemmin vaihtoehto- ja täydentävään lääketieteeseen, mukaan lukien terveydenhuollon taloudelliset näkökohdat. Samanaikaisesti olisi havaittavaissa asiantuntijuuden uudistumista (refiguring of expertise). Moderni valtio on nimittäin riippuvainen erilaisten ammattien asiatuntijoista. Vaihtoehto- ja täydentävien hoitojen käyttäjät olisivat kirjoittajien mukaan ennen kaikkea hyötyneet biolääketieteen, valtiovallan ja kuluttajien välisten sosiaalisten suhteiden muutoksista.


Uusi lääketieteen monimuotoisuus

Cant ja Sharma ovat nimenneet tämän kaltaisen monimuotoisuuden "uudenlaiseksi lääketieteen pluralismiksi", koska se on kehittynyt vasta 1900-luvun loppupuolella ja eroaa siksi merkittävästi "esimodernista" ajasta. Tämän ajatusmallin edustajat ovat huomauttaneet, että kyseessä on pluralismin muoto, jossa biolääketieteellä kuitenkin on yhä määräävä asema. Esimerkiksi luonnontieteellisesti orientoituneen tieteellisen näytön vaatimus antaa edelleen toisenlaisen painoarvon eri hoitomuotojen legitimiteetille (oikeutukselle) ja arvostukselle. Vaihtoehto- ja täydentävät hoitomuodot kilpailevat usein myös keskenään ja kamppailevat osuudestaan terveysmarkkinoilla, jossa kysyntä ei tule "potilailta", sanan alkuperäisessä merkityksessä, vaan pikemmin "kuluttajilta".


Vaikka tämä nykyinen lääketieteellinen pluralismi itsessään olisi täysin uusi - jota voidaan historioitsijana epäillä - on uuden ja vanhan lääketieteellisen monimuotoisuuden välillä olemassa eräs vakio, nimittäin homeopatia.


Yli 200-vuotinen historia osoittaa, että homeopatia muodostaa enemmän kuin muut CAM-suuntaukset ankaran koetinkiven lääketieteen pluralismille. Hyökkäyksissä CAM-terapioita vastaan kohdistuu nuolenkärki melkein aina homeopatiaan, vaikka sijaa kritiikille olisi yhtälailla muissakin ei-konventionaalissa terapioissa. Esimerkiksi vuonna 2006 kartoitettiin saksalaisten, eri alojen lääkäreiden suhtautumista CAM-hoitojen käyttöön. Tutkimuksessa vain kolmasosa lääkäreistä piti antroposofista lääketiedettä tieteellisesti perusteltuna, kun vastaava luku homeopatian käytön kohdalla oli yli 50 %. Tästä huolimatta niin kutsutut skeptikot, jotka vastustavat paralääketieteen [CAM-hoitojen] käyttöä, suuntaavat eniten kritiikkiä homeopatiaan. Erään kriitikon mielestä homeopatia on niin epätieteellistä, että jopa sen tutkimuskin pitäisi kieltää. (15)


Tästä syystä monet homeopaatit toivovat, että ns. integratiivinen lääketiede, joka muilla nimityksillä Saksassa lisääntyi jo 1920 ja -30 luvuilla - avaisi heille sisäänpääsyn vakiintuneeseen lääketieteeseen.

He eivät ole ainoita, mutta varmaankin niitä, joita pisimpään on yritetty pitää tämän "kerhon" ulkopuolella, kuten täydentävän lääketieteen yhdistysten vaikea pääsy Saksan lääketieteellisten yhdistysten ammatillisen yhteistyön keskusliittoon (AWMF (Arbeitsgemeinschaft der Wissenschaftlichen Medizinischen Fachgesellschaften e.V.) osoittaa. (16)

Kuitenkin, ennen kuin herätetään liian suuria toiveita kauan kaivatusta hyväksynnästä, olisi historioitsijan huomio paikallaan. Menneisyys nimittäin näyttää, että täydellinen integraatio johtaa umpikujaan. Näin käy aina silloin kun CAM:in kokonaiskuvaan sisältyvät käsitteet menettävät merkityksensä ja niitä aletaan käyttää vain tietynlaisina tekniikkoina, kuten lääkintää teknisenä korjaustoimenpiteenä, esim. lääkkeiden potensointi, neulottaminen akupunktiossa tai tietynlaiset tekniikat manipulaatiohoidoissa ja silloinkin niiden käyttö alistettuna biolääketieteen näkökulmasta oikeaksi katsottuun evidenssin vaatimukseen. Historiallisena esimerkkinä voidaan antaa ns. eklektikoiden suuntaus, joka oli muodikassa 1800-luvun lopulla USA:ssa, mutta katosi sitten kokonaan lääketieteen markkinoilta. (17)


Yhteiskunnan vastuu

Jos tulevaisuudessa halutaan todella uudistunutta lääketieteen monimuotoisuuden mallia, tulee lainsäädännön jälleen ohjautua äänestäjien tahdosta käsin. Valtion asema perinteisiin parantamismenetelmiin on enemmän riippuvainen taloudellisista näkökohdista kuin aiemmin, koska yhteiskunta ikääntyy ja krooniset sairaudet lisääntyvät. Tässä voisi olla myös homeopatian mahdollisuus. Kaikessa tapauksessa julkista tutkimusintressiä ei enää pidä kohdistaa pelkästään CAM-hoitojen kliiniseen tehoon, vaan ennen muuta vaikuttavuuteen, siten kuin esimerkiksi hoitotuloksia kuvaavissa tai vertailevissa outcome-tutkimuksissa.

Tätä varten tarvitaan lisää tutkimusta, vaikka ei niinkään biologista perustutkimusta, jolle lääketeollisuuden rahoitusta tuskin voitaneen odottaa. (18)


Tutkimuksesta

Yhdysvaltojen Kansallisen Täydentävän ja Integratiivisen Terveydenhoidon tutkimuskeskuksen NCCIH:iin (National Center for Complementary and Integrative Health) menestystarina osoittaa, että yllä mainitun vaikuttavuuden tyyppinen tutkimus on mahdollista silloin kun valtio tarjoaa tutkimuksen käyttöön riittävästi resursseja. Julkisen rahoituksen tuki tekee mahdolliseksi ennakkoluulottoman ja lääketeollisuuden intresseistä riippumattoman tutkimuksen, jossa voidaan testata CAM-parantamismenetelmien evidenssiä (näyttöön perustuvaa vaikutusta) väestön terveydenhoidossa. NCCIH:iin tutkimusbudjetti oli vuonna 2015 124,1 Miljoonaa US-Dollaria. Yhdysvalloissa tähän mennessä rahoitetut tutkimushankkeet eivät juurikaan ole koskeneet homeopatiaa. Muut perinteiset hoidot, kuten osteopatia jolla on samalainen pitkä traditio taustahistoriassaan, ovat olleet NCCIH.n tutkimuksen keskiössä.


Pitäkää hyvää huolta tulevaisuudestamme

Hyvät naiset ja herrat, vielä puuttuu vastaus alkuperäiseen kysymykseeni: mitä historiasta voidaan oppia koskien lääketieteen monimuotoisuutta?


Lääketieteen historia voi näyttää nykyisen terveydenhuoltojärjestelmän syntyhistorian ja sillä tavoin myös osoittaa sen periaatteellisen muuntuvaisuuden. Se mikä meistä näyttää modernilta voidaan esimodernien ilmiöiden merkitysten ymmärtämisen kautta vahvistaa tai suhteellistaa. Juuri tähän näkymään homeopatiasta lääketieteen pluralismin "koetinkivenä", soveltuu historian opetuksen oivallus: "Milloin tahansa historiallisilla argumenteilla, myyteillä, puolitietoisilla ja sumeilla muistoilla tai jälkikatsauksilla vielä on merkitystä nykyolosuhteiden perustelussa ja oikeutuksessa […], on järkiperäisellä, ideologiakriittisellä historian työstämisellä […] korvaamattoman arvokas merkitys". Sen vuoksi on myös professionaalinen homeopatian historiankirjoitus korvaamatonta, kuten terveys-poliittisesti instrumentalisoitujen historian myyttien paljastukset osoittavat. (19)

Näihin lasketaan esim. faktoihin perustuva ja menetelmällisesti huolellinen työstäminen homeopatian roolista Saksassa kolmannen valtakunnan aikana. (20)


Lisäksi on valitettavasti aina vaan tarpeen selkeyttää sitä, että homeopatian perustaja Samuel Hahnemann, jolle jo varhain pystytettiin muistomerkki Leipzigissa, ei ollut sen enempää juutalainen eikä muslimi, vaan kastettu protestantti ja vapaa-ajattelija.


Tekijänoikeus Prof Robert Jütte - ei saa julkaista ilman kirjoittajan lupaa

PHY - saanut luvan kirjoittajalta


Medizinischer Pluralismus - was wie aus der Geschichte lernen können

DOI 10.1055/s-0037-1601133

http://www.lmhi-congress-2017.de/wp-content/uploads/2017/07/Proceeding_Juette_Opening_D.pdf


Viitteet:

1 Robert Jütte: Professionalisierung der Ärzteschaft. In: Katharina Gräfin von Schlieffen (Hrsg.), Professionalisierung und Mediation. München 2010, pp. 27-34, derselbe: The Paradox of Professionalization: homeopathy and hydropathy as unorthodoxy in Germany in the 19th and 20th century. In: Culture, Knowledge, and Healing: Historical Perspectives of Homeopathic Medicine in Europe and North America, hg. von Robert Jütte, Günter B. Risse, John Woodward. Sheffield 1998, pp. 65-88
2 Alfons Labisch, Reinhard Spree (Hg.): Medizinische Deutungsmacht im sozialen Wandel des 19. und frühen 20. Jahrhunderts. Bonn 1989.
3 Vgl. u. a. Michael Stolberg: Heilkunde zwischen Staat und Bevölkerung: Angebot u. Annahme medizinischer Versorgung in Oberfranken im frühen 19. Jahrhundert. München 1986.
4 Gesundheitslehrer 35, Ausgabe A, 1932, S. 36.
5 Heilpraktiker schwer unter Beschuss. In: FAZ vom 26.8.2016. (http://www.faz.net/aktuell/wirtschaft/wirtschaftspolitik/f-a-z-exklusiv-heilpraktiker-schwer-unter-beschuss-14406931.html)
6 Vgl. u.a., Matthew Ramsey: The Politics of Professional Monopoly in Nineteenth-Century Medicine: The French Model and its Rivals. In: Gerald Geison (Hg.): Professions and the French State 1700-1900. Philadelphia 1984, S. 225-305.
7 Dinges, in New Delhi Conference Volume.
8 Haller, John S.: Medical protestants: the eclectics in American medicine 1825-1939 Carbondale, Il 1994. Vgl. Auch Dinges, Martin: The role of medical societies in the professionalisation of homeopathic physicians in Germany and the USA. In: Risse GB, Juette R, Woodward J, editors. Culture, Knowledge and Healing: Historical Perspectives of Homeopathic Medicine in Europe and North America. Sheffield 1998. S.173-198
9 Für Deutschland und die amerikanische Vorgeschichte s. Florian Mildenberger: Verschobene Wirbel - verschwommene Traditionen. Chiropraktik, Chirotherapie und Manuelle Medizin in Deutschland. Stuttgart 2015.
10 Robert Jütte: Geschichte der Alternativen Medizin. Von der Volksmedizin zu den unkonventionellen Therapien von heute. München 1996.
11 Florian Mildenberger: Medikale Subkulturen in der Bundesrepublik Deutschland und ihre Gegner (1950-1990. Die Zentrale zur Bekämpfung der Unlauterkeit im Heilgewerbe. Stuttgart 201.
12 Robert Jütte: The Hidden Roots: A History of Homeopathy in Northern, Central and Eastern Europe. Stuttgart 2006, S. 29f.
13 Vgl. u.a. Bettina Wahrig und Werner Sohn (Hg.): Zwischen Aufklärung, Policey und Verwaltung: zur Genese des Medizinalwesens 1750 - 1850. Wiesbaden 2003.
14 Francisca Loetz: ‚Medikalisierung' in Frankreich, Großbritannien und Deutschland, 1750-1850: Ansätze, Ergebnisse und Perspektiven der Forschung. In: Wolfgang U. Eckart / Robert Jütte (Hg.): Das europäische Gesundheitssystem. Gemeinsamkeiten und Unterschiede in historischer Perspektive: Stuttgart 1994, S. 123-161.
15 Jutta Dornheim: Selbsthilfegruppen und Gruppenselbsthilfe - Aspekte der Veränderung medikaler Alltagskultur. In: Jahrbuch des Instituts für Geschichte der Medizin der Robert Bosch Stiftung 5/1987, S. 7-33, S. 22.
16 Vgl. dazu u.a. Christian von Ferber und Bernhard Badura (Hg.): Laienpotential, Patientenaktivierung und Gesundheitsselbsthilfe. München 1983;aus der Sicht der Patienten: Carolo Gold, Raimund Geene, Karin Stötzner (Hg.), Patienten, Versicherte, Verbraucher. Möglichkeiten und Grenzen einer angemessenen Vertretung von Patienteninteressen. Berlin 2000, S. 91ff.
17 Geene Raimund/ Huber Ellis/ Hundertmark-Mayser Jutta/ Möller-Böck Bettina/
13
Thiel Wolfgang: Entwicklung, Situation und Perspektiven der Selbsthilfeunterstützung
in Deutschland. In: Bundesgesundheitsblatt - Gesundheitsforschung - Gesundheitsschutz 2009 (52). S. 11-20; Wohlfahrt Norbert: Zur aktuellen Entwicklung in der Selbsthilfe. In: Deutsche Arbeitsgemeinschaft Selbsthilfegruppen e.V. (Hg.): Selbsthilfegruppenjahrbuch
2010. Gießen 2010. S. 115-122.
18 Robert Jütte (Hg.): Medical Pluralism. Past - Present - Future. Stuttgart 2013.
19 Martin Dinges: Introduction. Pluralism(s) of Medical Systems, in: derselbe (Hg.): Medical Pluralism and Homeopathy in India and Germany (1810-2010). A Comparison of Practices, Stuttgart 2014, S. 7-29.
20 Robert Jütte: Der lange Weg zum Pluralismus in der Medizin. In: Peter F. Matthiessen (Hg.), Patientenorientierung und Professionalität. Festschrift. Bad Homburg 2010, S. 48-59.
21 Christina Sartori, Nicole Osterkamp, Cordula Uebing, Klaus Linde: Homöopathie in der gesetzlichen Krankenversicherung: Modelle, Erfahrungen und Bewertungen. In: Bertelsmann Gesundheitsmonitor 2014. Gütersloh 2014, S. 191-209.
22 Zur Geschichte vgl. Robert, Jütte: Eine späte homöopathische Großmacht: Indien. In: Weltgeschichte der Homöopathie: Länder, Schulen, Heilkundige, hrsg. von Martin Dinges, München 1996, S. 355-381; Samuel Vijaya Bhaskar Poldas: Geschichte der Homöopathie in Indie : von ihrer Einführung bis zur ersten offiziellen Anerkennung 1937. Stuttgart 2010. Zur Gegenwart: Martin Dinges: Der Versorgungsbeitrag der Homöopathie in Indien (Erster Teil). In: Zeitschrift für Klassische Homöopathie 1, 2011, S. 4-18; derselbe: Patientenpräferenzen und die öffentliche Gesundheitsversorgung in Indien. Der Versorgungsbeitrag der Homöopathie (Zweiter Teil): In: Zeitschrift für Klassische Homöopathie 3, 2011, S. 122-133.
23 Raj K. Manchanda, Mukul Kulhashreshtha: Cost effectiveness and efficacy of homeopathy in primary health care units of the Government of Delhi - a study. In: AHZ (2005), S. .
24 Vgl. Nicholas Eschenbruch. Experteneinfluss und Patientenprotest: Arzneimittelregulierung als Herausforderung für die alternativen Heilweisen,. 1965-1976. In: MedGG 26 (2008),S. 53-74.
25 Robert Jütte: Alter und neuer Pluralismus in der Medizin. In: Schweizerische Zeitschrift für Ganzheitsmedizin 24 (2012), S. 169-175.
26 Rees, Lesley, and Andrew Weil: Integrated medicine: imbues orthodox medicine with the values of complementary medicine. In: British Medical Journal 20 Jan. 2001: 119. Academic OneFile. Web. 15 Sept. 2016. Zur Kritik an dieser Begrifflichkeit vgl. Harald Walach: Complementary? Alternative? Integrative? In: Forschende Komplementärmedizin 17 (2010), S. 215-216.
27 Vgl. R. Jütte, Geschichte der Alternativen Medizin. Von der Volksmedizin zu den unkonventionellen Therapien von heute, München 1996; Roberta E. Bivins: Alternative medicine?: a history. Oxford [u.a.] 2007.
28 Sarah Cant, Ursula Sharma: A new medical pluralism? Alternative medicine, doctors, patients and the state. London 1999, S. 189.
29 Cant/Sharma (wie Anm. 27), S. 194f.
30 Huei-chu Cheng: Medizinischer Pluralismus und Professionalisierung - Entwicklung der Chinesischen Medizin in Taiwan. Sozialwiss. Diss. Bielefeld 2003, S. 28f. (http://deposit.ddb.de/cgi-bin/dokserv?idn=966622065).
31 Vgl. u. a. Harald Walach: Die Zukunft der Homöopathie. In: Forschende Komplementärmedizin 23 (2016), s. 212-214.
32 Rainer Stange, Robert Amhof, Susanne Moebus: Naturheilverfahren, Komplementär- und Alternativmedizin im Bewusstsein und Handeln von niedergelassenen Ärzten. In: Jan Böcken, Bernard Braun, Robert Amhof, Melanie Schnee (Hrsg.): Gesundheitsmonitor 2006.
14
Gesundheitsversorgung und Gestaltungsoptionen aus der Perspektive von Bevölkerung und Ärzten. Gütersloh 2006, S. 208-232, bes. S. 217.
33 Detlef Bothe: Neue deutsche Heilkunde 1933-1945: dargestellt anhand der Zeitschrift "Hippokrates" und der Entwicklung der volksheilkundlichen. Husum 1991.
34 Vgl. Robert Jütte (zusammen mit Claudia Witt et al.): Using the framework of corporate culture in „mergers" to support the development of a cultural basis for integrative medicine - guidance for building an integrative medicine department or service. In: Patient Preference and Adherence 8 (2015), S. 1-8.
35 John S.Haller: Medical protestants: the eclectics in American medicine 1825-1939. Carbondale, Il 1994; derselbe: A profile in alternative medicine: the Eclectic Medical College of Cincinnati, 1845 - 1942 Kent, Ohio [u.a.] 1999.
36 https://nccih.nih.gov/about/budget/appropriations.htm (letzter Zugriff 14.9.2016)
37 Licciardone JC, Buchanan S, Hensel KL, et al.: Osteopathic manipulative treatment of back pain and related symptoms during pregnancy: a randomized controlled trial. American Journal of Obstetrics and Gynecology 2003 (2010), S. 43.e1-43.e8
38 Karl Jeismann et al.: Funktion und Didaktik der Geschichte. In: Joachim Rohlfes, Karl Ernst Jeismann (Hg.): Geschichtsunterricht. Inhalte und Ziele. Stuttgart 1974, S. 106-193, , S. 119.
39 Mildenberger, Florian: Der Deutsche Zentralverein homöopathischer Ärzte im Nationalsozialismus. Bestandsaufnahme, Kritik, Interpretation. Göttingen 2016.